"Me saatamme tyynesti kuunnella taivaan tuulien huminata, niin kuin kataja kivisellä mäellä. Yläilmoista iskevä ukkonen musertaa pirstaleiksi korpikuusen, mutta katajikkoon se tupsahtaa voimatonna. Sotaratsut ajavat siitä ylitse, ja kanuunavaunujen rattaat saattavat saavuttaa sen maata myöten. Mutta kataja ei katkea. Ei synny verihaavaa, ei tule luun vikaa. Kun meteli on ohitse, ojentaa pieni puu lyhyen jäntevän vartensa, ja oksa risahtaa oksalle: -Kasva sinä sinnepäin, minä kasvan tänne.- Eikä kestä kauan, ennen kuin on jo jalkain jälki ja pyöräin uurtama ura peitossa. Ja kun yliajaja huomenna hakee eilisiä jälkiään, ei hän niitä enää löydä. Tie on kasvanut umpeen ja katajikko näyttää koskemattomalta."
Katajainen kansani, Juhani Aho, 1899
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti